Kuulin joitain kuukausia rippileirini jälkeen, että minusta oli puhuttu poikien saunassa. Siellä oli ihmetelty, miten minulla oli ollut pokkaa sanoa koko ryhmän edessä, että pidin Harry Potterista.
Kirjoitin tapauksesta päiväkirjaani. Yritin pyyhkiä nöyryytyksen pois kokoamalla listan ajatuksia, joita muut riparilaiset varmaan liittivät minuun ja muihin Potter-faneihin, ja kumoamalla ne omilla, rationaalisilla vasta-argumenteillani. Yksi listan kohdista kuului:
”Potteristit käyttää pyöreitä laseja ja kaapuja – no ei, paitsi miiteissä, ensi-illoissa ja jonotuksissa.”
Että repikää siitä, pojat.
Ensimmäisenä koronakeväänä aloin katsoa Stranger Things -sarjaa. Sen jälkeen odotin pitkät kaksi vuotta sarjan neljättä tuotantokautta, joka lopulta näki päivänvalon tänä kesänä. Ja hyvät hyssykät, millainen kausi se onkaan.
Siksi olen löytänyt itseni nettikaupoista selaamasta Stranger Things -paitoja ja etsimästä sellaista, joka sanoittaisi täydellisesti tunteeni sarjaa kohtaan. Tunteita nimittäin on, ja paljon. Jotenkinhan ne täytyy ilmaista.
Lisäksi aina, kun nostalgiannälkä saa minut kuuntelemaan Spice Girlsiä, ajaudun metsästämään uutta spaissaripaitaa sen tilalle, jota muistan käyttäneeni viimeksi kuudennen luokan liikuntatunnilla. Harmittelen joka kerta, miten hankalaa herran vuonna 2022 on löytää hyvää ja kohtuuhintaista Spice Girls -paitaa.
Ja jos uudemmista lempibändeistä puhutaan, näin tänä kesänä livenä kaksi yhtyettä: Suomen tärkeimmän bändin Ursus Factoryn sekä ukrainalaisen elektrofolkin ihmeen Go_An. Rakastuin päätä pahkaa molempiin. Paitoja olisi siis saatava.
Värin tunnustaminen. Sen olen osannut aina.
Riparilla Potter-faniuteni ei varsinaisesti tullut yllätyksenä muille kuin niille, jotka kävivät eri koulua. Vielä seitsemännellä luokalla liian iso ”Terveisiä Tylypahkasta” -t-paita oli minulle kouluvaate, vaikka se nykyään meneekin pehmeästä yöpaidasta. Kahdeksannella se vaihtui teinihevibändin fanipaitoihin.
Vaikka vanhat päiväkirjat kertovat senkin, kuinka kaukana nokkimisjärjestyksen kärjestä koin olevani, paidat pysyivät, samoin kangaskassit ja lainaukset vihkojen kansissa. Se teinihevibändi oli parasta, mitä minulle noina vuosina tapahtui. Ajattelin, että jos luokkahyppy yläkoulun hierarkiassa vaati luopumista minulle tärkeästä musiikista ja eniten rakastamistani kirjoista, se ei ollut sen arvoista.
Yhä edelleen, kun tunnen luisuneeni liian kauas itsestäni, peruutan takaisin sinne, missä pyörivät minua määritelleet albumit ja elokuvat. Voin istua alas, ottaa kirjan käteen ja löytää sivujen väliin kirjanmerkiksi jääneen vanhan innostuksen. Ja aina ensimmäinen reaktioni on: Miksen näytä tätä enemmän? Mistä näitä paitoja saa?
Siksi onkin ehkä kummaa, että vasta nyt tajuan, että saatoin tulkita ne riparin pojat väärin.
Miten sillä on pokkaa olla sellainen?
Miksei meillä ole?
Niin Lotan tapaista 