Miriam joutuu lähtemään työpaikalta myöhässä, vaikkei haluaisi. Lukijan mieleen hiipii hätäännys: mitä kotona odottavalta illalliselta myöhästyminen merkitsee? Ilmassa on jotain, joka ei enteile hyvää. Näennäisesti pieni virhe, itsestä riippumaton aikataulun muutos, johtaa muutamaan huolella valittuun, neulan lailla pistävään sanaan sekä kosketukseen, joka ei ehkä tarkoita mitään, mutta on juuri niin ikävä, että saattaa tarkoittaakin.
Kaikki ei ole kohdallaan, se on selvää. Jokin tässä talossa on epätasapainossa, ja se jokin on valta.
Johanna Elomaan Kenelle naakat laulavat on tavattoman kauniisti kirjoitettu kirja, joka nappasi minut kipeään otteeseen heti ensimmäiseltä sivulta. Oli vaikeaa katsoa suoraan kohti päähenkilöä, joka on omassa kodissaan pahasti alakynnessä, satutettu ja alistettu, mutta poiskaan ei voinut katsetta kääntää. Huomasin vilkuilevani tahtomattani sivulla edemmäs, jotta saisin ennakkovaroituksen siitä, mitä tuleman pitää, mutta se ei tehnyt lukemisesta lainkaan helpompaa. Ja siitäkin huolimatta oli pakko selvittää, miten tässä käy.
Miriam saa siipeensä niin mieheltään kuin esihenkilöltään, jonka mielipide on aina selvä: se on päinvastainen kuin Miriamin. Yläkerran ikkunasta hän seuraa naapurissa kellon tarkkuudella tapahtuvaa näytelmää, jossa teinityttö ottaa veitsen, nostaa sen kyynärvarrelleen ja painaa ihoon viillon. Miriam ryhtyy kirjoittamaan tytölle – kirjeitä rikkinäiseltä toiselle rikkinäiselle.
Toisessa talossa, Riian naapurissa, Ulla on luonut täydelliset olosuhteet kauan odotetun lapsen tulla. Yläkerran lastenhuone on järjestetty pojalle sopivaksi, koska Ullalla on tunne, että tulokas on poika. Kun nyt vain ilmoittaisi tulostaan. Kun nyt vain. Myös Riia haaveilee salaa lapsesta, ja siitä on puhuttukin, mietitty nimiä, mutta Rikulle ajatus jo toisesta lapsesta, jonka kasvattamisessa epäonnistua, on pohjimmiltaan sietämätön. Minulle riität sinä, hän sanoo, eikä Riia voi kuitenkaan olla samaa mieltä.
Miriamin ja Riian rinnakkain kulkevat tarinat avaavat monenlaisia vallankäytön muotoja. Koko kirjo on näkyvissä: avoimien väkivallantekojen lisäksi on tarkkaan tähdättyä ilkeyttä, joka saa epäilemään, onko kaikki sittenkin oikein ja ansaittua. Osa teoista on vain pieniä punaisia lippuja siellä täällä, erimielisyyksiä, hiertävä kivi kengässä ja huomenna toinen. Lukiessa yhden asian johtaminen toiseen tuntuu ikävän väistämättömältä. Tekee mieli huutaa: älä mene sinne, käänny takaisin.
Elomaa osoittaa Miriamin, Riian ja sivuhenkilö Annabellan kautta selvästi, miksi se ei vain lähde. Kotona ei joka päivä odota samanlainen hirviö. On syynsä sille, miksi joku luottaa toisen muuttuvan. Jotain sellaista on olemassa, että suhdetta voi verrata toisiin ja sanoa, että kyllä meillä on tuotakin, hellyyttä ja hyviä hetkiä.
Henkilöhahmojen lisäksi on nostettava esiin Porvoo, johon tarina sijoittuu – nimittäin aivan todella sijoittuu, oikein asettuu sen kaduille ja pihoihin, hautausmaalle ja silloille. Porvoo on välttämätön taustakudelma, jota ilman tämä kirja olisi aivan toinen. Harvassa tarinassa tapahtumapaikka on kirjoitettu näin vahvasti sisään jo kieleen. Tuntuu, että kaikki kauneimmat sanat ja kielikuvat on poimittu suoraan mukulakivikaduilta ja talojen pastellivärisistä seinistä.
Kaupungin historiaan liittyvät knoppitiedot pompahtavat tekstistä turhan räikeinä, mutta kummitustarinat ovat siinä aivan kotonaan. Ne häälyvät taustalla tummina ja pahaenteisinä, mutta tuovat myös lohtua: joku muukin on kärsinyt täällä. Kirkon katolla istuva naakkojen rivistö enteilee loppua, mutta kenelle?
Toden tuntua hieman rikkoo se, miten sopivasti kaikki lopulta paketoituu yhteen, mutta se on pikkujuttu. Elomaa nimittäin onnistuu myös tarjoilemaan sellaisen yllätyksen, etten ole vähään aikaan vastaavaan törmännyt. Jouduin istahtamaan alas, etteivät jalat olisi lähteneet alta. Se on paljon kirjalta.
Haluan lukea tämän saman tien uudestaan, vaikka tekeekin kipeää.
Niin Lotan tapaista 