Sanotaan tämä heti alkuun: en ole mikään suuri seikkailija. Matkakuume on minulle tuntematon tunne. Mietin kahdesti tai todennäköisemmin viidesti ennen kuin lähden yhtään minnekään.
Kun keksin, että haluaisin lähteä yksin lempikaupunkiini Oxfordiin, ajatus tuntui kuitenkin heti mukavalta. Tyyneltä, selkeältä, hyvin istuvalta. Olin käynyt kaupungissa kolmesti aiemmin, mutta vain lyhyillä, päivän tai puolentoista pyrähdyksillä. Nyt halusin pysähtyä sinne hetkeksi – ja nimenomaan ilman muiden seuraa.
Toki kysyin silti neuvoa kaikilta. Ystävä sanoi: lähde. Toinen ystävä sanoi: lähde. Terapeutti sanoi: lähde. Äiti kysyi: miksi?
Se on tietysti äitien tehtävä. Vastasin: koska se tuntuu hyvältä ajatukselta. Kerrankin minun teki mieli lähteä, eikä innostusta varjostanut epävarmuus ja pelko siitä, mikä kaikki voisi mennä pieleen.
Varauduin kyllä siihen, ettei itsekseen oleminen tuntuisi yksiselitteisesti hyvältä. Kirjassaan Yksin, kiitos Marika Riikonen kirjoittaa, miten matkoilla päänsisäinen ääni juontaa alkuun innokkaasti kaiken: “Kas tässä nyt katselen maalauksia. Eipä ole kummoinen tuo. Oi, nyt sitä taas kävellään omassa rauhassa pitkin skotlantilaista katua. Ihanaa, eikö! On! Nyt nautitaan!”
Ennen kuin mieli asettuu, oma itse ei välttämättä ole parasta matkaseuraa.
Minulle kävi kuitenkin niin, että heti kotioven kolahdettua takana kiinni päällimmäinen tunne oli vapaus. Vuosia sitten olen tallentanut Pinterestiin kuvan, jossa lukee “I am currently unsupervised – the possibilities are endless”. Matkalla tuntui siltä, että voisin tatuoida lauseen itseeni. Ei yhtäkään kiveen hakattua suunnitelmaa tai neuvottelua siitä mitä syödään ja milloin, vain pitkiä ja täyteläisiä päiviä joina puuhata mitä huvittaa. Bliss.
Aivan ensimmäisenä luovuin ajatuksesta, että lomalla pitäisi tehdä kaikkea sellaista, mitä ei arjessaan voi kokea. Kun osa nähtävyyksistäkin oli katseltu jo edellisillä reissuilla, päätin tehdä ennen kaikkea asioita, joista muutenkin nautin. Kaupunki ympärillä teki niistä tuoreita ja erityisiä.
Pitkin matkaa havahduin huomaamaan hetkiä, joita en ollut osannut elämääni kuvitella: joogaan auringon lämmittämässä kattohuoneessa Oxfordissa, ulkona kadulla kaksikerrosbussit jyristelevät ohi ja tuuli puhaltelee avoimesta ikkunasta lempeästi kasvoille.
Se olikin yksi reissuni makeimmista asioista: kävin kahdella joogatunnilla. Bongasin jo ennen lähtöä tapahtumasivustolta maanantaiaamun tunnin lähellä majapaikkaani ja tein varauksen. Sitten selvisi, että kotikadullani oli ihana The Oxford Blue -pubi, jossa järjestettiin joogaa alkuviikon päivinä, kun paikka ei muuten ollut auki. Kumpikin tunti rauhoitti mieltä ja elvytti väsynyttä kehoa niin, etten mennyt seikkailuistani kovin jumiin. Jälkeenpäin join teetä ja juttelin opettajien ja muiden joogaajien kanssa.
Entä mitä muuta?
Kävelin kaikessa rauhassa pitkin jokien varsia. Cherwell-jokea halkovalla Mesopotamia Walkilla oli ihana viettää sunnuntaiaamu lintuja kuunnellen. Christ Church Meadow’n kiertävälle reitille päädyin pitkän päivän päätteeksi pohdittuani aikani, käväistäkö majapaikassa ennen illan viimeistä menoa vai viettääkö vielä hetki ulkosalla. Jalkoja kivisti ja kantamuksia oli, mutta se unohtui, kun etenin hitaasti, tervehdin lehmiä ja istahdin hetkeksi jokaiseen sopivaan kohtaan. Eräänä aamuna kävelin kanavan viertä Jerichon kaupunginosaan ihastellen kanavaveneiden värejä ja pelakuita ruukuissa niiden kansilla.
Löysin hassun Pride-tapahtuman ja menin katsomaan, mikä meininki. Oxfordin linnan aukiolla järjestettiin lämpimänä iltapäivänä Oxford Pride Dog Show, jossa palkittiin koiria sellaisissa kategorioissa kuin Waggiest Tail, Prettiest Puppy ja Sassiest Senior. Meno oli juuri niin söpöä kuin voi kuvitella. Nautin eväistä, auringosta ja hauvojen hupsutuksista.
Kuuntelin lauluyhtyettä ja poikakuoroa. Paatuneena kuorolaulajana kiinnosti tutustua paikallisiin kokoonpanoihin. Magdalen Collegen poikakuoro on maailmankuulu ja esiintyy collegen kappelin iltapalveluksissa lähes päivittäin. Tilaisuudet ovat avoimia kaikille, joten viimeisenä iltanani Oxfordissa istahdin kirkonpenkkiin. Oli ihan tavallinen keskiviikko, mutta pienimpienkin laulajien ääni soljui kuin enkelien konsanaan. Pari iltaa aiemmin kävin katsomassa The Oxford Belles -lauluyhtyettä, jonka keikkajulisteen bongasin kadulta. Konsertin nimi oli Funk the Patriarchy, yhtye esitti naisartistien popbiisejä viiden tähden hotellin sivuhuoneessa ja pääsylipulla sai ilmaisen juoman. Laidasta laitaan siis!
Vietin tunteja kirjakaupoissa. Blackwell’sin kirjakauppa on paratiisi, jonne pääsemistä odotin kuin kuuta nousevaa. Kirjahyllyt levittäytyvät kolmeen tavalliseen kerrokseen ja yhteen suunnattomaan kellarihuoneeseen, joka on monitasoinen kuin amfiteatteri. Koluttavaa on niin paljon, että jaoin urakan kahdelle päivälle. Toiseksi lemppariksi muodostui pikkuruinen The Last Bookshop, joka tarjoili Jerichossa sekä käytettyjä että uusia kirjoja muutaman punnan hintaan.
Vierailin tutuissa, tärkeissä paikoissa. Olen jokaisella aiemmalla Oxfordin-reissullani käynyt New Collegessa, jonka upealla sisäpihalla Villisilmä Vauhkomieli kerran muutti Draco Malfoyn hilleriksi. Kun nyt kävelin samoja polkuja kuin viimeksi yhdeksän vuotta sitten, tuntui kuin olisin tavannut niillä nuoremman itseni. Istuskelimme yhdessä penkillä kastanjapuun alla ja mietiskelimme, että pitkälle on tultu.
Pysähdyin tuon tuosta syömään ja lukemaan. Reissun tärkein ja konkreettisin oppi oli, että heti kun alkaa tuntua nihkeältä, on istuttava alas ja syötävä jotain. Päätin olla turhia pihistelemättä ja sallia itselleni evästä aina, kun siltä tuntui. Vaults & Garden (joka on olennainen paikka lempikirjassani, R. F. Kuangin Babelissa) tarjosi ihanan mutkatonta lounasta aivan ikonisen Radcliffe Cameran varjossa. Jerichossa söin elämäni parhaan brownien pienessä ja söpössä Barefoot-kahvilassa. Myös Covered Market kahviloineen oli mukavan rauhallinen paikka pitää tauko, ja tarvittaessa hetki nurmikolla kylmän juoman ja suklaapatukan kanssa antoi juuri sopivasti lisävirtaa. E-kirjan lukulaite kulki koko ajan mukana, ja oli ateria iso tai pieni, sen vierellä lepäsi aina luettavaa – esseeteos tai fantasiaa mielentilasta riippuen.
Paradoksaalista on, että lomassani parasta oli sen arkipäiväisyys. Siihen vaadittiin kolme asiaa: hallinnassa oleva ahdistus, tutulta tuntuva kaupunki ja yksinolon vapaus.
Ilman seuraa vältyin kiireen tunnulta ja irrallisuudelta, joka turistina usein iskee. Kun pääkoppa oli siinä kunnossa, ettei kaikki energia mennyt vieraassa paikassa selviytymiseen, olin läsnä yksityiskohdille. Sulauduin maisemaan, joka siinä samassa aukeni aivan uudella tavalla.
Arkisuudessaan tämä matka tuntui juhlalta, suloiselta palkinnolta viimeisen puolentoista vuoden urakasta oman itseni kanssa. Ansaitsin sen, tarvitsin jopa.
Ja aion ilman muuta edelleen palata Oxfordiin. Minullahan on siellä lempipubi, -kahvila ja -lenkkipolku. Ei sellaisia paikkoja voi hylätä.
Niin Lotan tapaista 